lauantai 22. syyskuuta 2012

Kuinka Flexien vihaajasta tuli niiden käyttäjä.

Mun mielestä stereotypinen flexin käyttäjä on pienen/keskikokoisen koiran omistaja, joka antaa koirasa hummailla niin pitkällä, kuin kelataluttimen piuha antaa myöten, ajattelematta yhtään, että toiset ihmiset voi pelätä (tai muuten vaan olla sietämättä) koiraa (sitä pientäkin). Sitäkään ei mietitä, että tuhot voi olla laajat, jos vaikka pyöräilijä törmää naruun, jota ei hirveän hyvin näe. Puhumattakaan siitä, että myös koiraa voi sattua.

Mun mielestä se on ollut aina keksintö suoraan s**tanasta ja oon inhonnut ohittaa omien koirien kanssa flexiä käyttäviä koirakkoja, koska ei voi koskaan olla varma, että pysyykö se pikkupiski nyt siellä omistajansa välittömässä läheisyydessä vai tarjoutuuko se ehdoin tahdoin välipalaksi mun koirille.

Kun sitte aloin lenkkeillä Tanjan ja Jaken kanssa (jolla on aina flexi), niin aloin ensikertaa miettiä, että saattaahan tuossa vekottimessa olla jotain hyvääkin.

Viime kesänä (2011) tuli sitten hommattua ensimmäinen Flexi Serenen uimareissuja helpottamaan. Se olikin ihan lyömätön siinä hommassa, eikä tarvinut enää pelätä, että koira sotkeutuu pitkään naruun, jossa sitä ennen uitettiin. Sereneähän ei voi laskea vapaana uimaan, koska sitä ei saa sieltä lätäköstä pois. Se voi huoletta uida tunnin, eikä silti ole valmis lähtemään O.o

Kun sitten seurailin vielä enemmän Tanjan ja Jakkerin touhuilua ja Tanja näytti kädestä pitäen, miten vempele toimii, niin ajattelin, että voishan tuota lenkilläkin kokeilla. Ensin Venialla, joka on helpompi hallittava. Vaikka tuo meidän flexi on tarkoitettu 50 kiloiselle koiralle ja meidän piskit painaa n. 25 kiloa, oli mulla silti epäily, että koira juoksee flexin narun loppuun, kuuluu joku kauhea RÄKS!! ja mie seison pelkkä kela kädessä ja koira katoaa pölypilvessä jonnekin horisonttiin :/

Kyllä mie koulutan noista kateistakin vielä lenkkeileviä kissoja :D
No näin ei kuitenkaan käynyt, joten uskaltauduin kokeilemaan Serenellekin sitä. Serene on luupää, mutta oppi melkoisen nopeasti, että sitä narua tulee tietty matka ja sitten se loppuu. Pari kertaa se juoksi ihan täysillä kelan loppuun ja pysähtyi kuin seinään, sen jälkeen se oppi liikkumaan enemmän narun mukaan. Uskaltauduin siis ostamaan toisenkin flexin ja hiukan myöhemmin myös kissat sai omansa, jotta niitäkin voi ulkoiluttaa mukavasti :)

No, eipä nämä ole edelleenkään jokapäiväisessä käytössä, mutta on ne käteviä. Koirat pääsevät liikkumaan malkoisen vapaasti ja Serene, joka tykkää nuuhkia vaikka ja mitä voi rauhassa jäädä vähän jälkeen, eikä minun tarvitse pysähdellä. Aika reilusti flexin kanssa joutuu ennakoimaan, jos on enempi liikennettä, sillä minä en halua olla se, jonka koirat herättää pahennusta/inhoa/pelkoa/vaaratilanteita hyppimällä ties missä ja niin pitkällä, kuin piuha antaa myöten.

AUTS!! :(
On siinä sitten se kaikkein huonoinkin puoli, eli paniikkitilanne (!!!).

Mä onnistuin saamaan melkoiset palovammat käteeni, kun hölmöyksissäni (LUE! Pelästyessäni) nappasin flexin narusta kiinni, sensijaan, että olisin painanut jarrunapin pohjaan... No opinpahan ainakin kerralla. Oli melkosen kivuliaat sormet muutaman päivän :(

Enimmäkseen Flexeistä on ollut kuitenkin hyötyä ja pienen opettelun jälkeen pystyn helposti lenkkeilemään ilman kauheaa sekaantumista, vaikka molemmilla olisi flexit. Täytyy kyllä sanoa, että onneksi ne ovat eriväriset, niin tiedän, kumpi on kummassa koirassa kiinni :D



Ei kommentteja :