maanantai 13. lokakuuta 2008

Eroahdistus...


Tämän kanssa minä olen kamppaillut koko tämän vuoden. Äipän laskujen mukaan olen tuhonnut noin kaksinkertaisen rahasumman edestä tavaraa, mitä hän on aikanaan kasvattajalleni maksanut minusta...

Minä en tietenkään tiedä rahan arvoa, mutta tiedän sen, että en halua olla kotona, kun Äippä lähtee töihin. Minua alkaa hermostuttamaan ja sitten vaan teen asioita, joita ei saa tehdä.

On vaikeaa tottua olemaan vain Miskan ja Pompulan kanssa kotona, kun ensin sain kaiket päivät rymytä vapaana tallilla, kun Äippä oli siellä töissä. Kun ne työt loppui, niin hetken Äippä oli kotona ja me kävimme monta kertaa päivässä pitkiä lenkkejä. Nyt sitten joudun kököttämään vain kotona...

Tuon kuvassa olevan, verraten pienen sotkun jälkeen Äippä keksi, että eristi meidät eteiseen. Miten typerää! Minä sitten pistelin poskeeni puoli neliötä lattiamattoa, joka selvästi oli kiinnitetty huonosti, koska se lähti todella helposti irti.

Eikä siinä kulunut montaakaan hetkeä, kun keksin, miten ovet saa
auki, varsin yksinkertaista sekin... Ei tarvinut kuin pompata oven kahvaan ja vähän tassulla painaa ja taas pääsin tonkimaan roskikset, levittämään keittiössä olevat tavarat, tiputtamaan kukat ikkunalaudoilta ja paljon muuta kivaa.

Sitten tuli tämä surullisen kuuluisa hiihtoloma ja minulla oli todella, TODELLA tylsää. Jokatapauksessa Äippä veti herneen niin syvälle sieraimeen, etten uskonut sen tulevan sieltä ikinä ulos. Tämän jälkeen eteisen oviin tuli lukot...

Niin ja Äippä osti sellaisen hienon D.A.P.-haihduttimen eteiseen, mutta minä taisin vähän pureskella sitäkin.

No eteisessä on toki kaappeja, joita sitten saattoi ajankulukseen tyhjentää ja se lattiamaton repiminen oli myös kivaa. Tilanne sitten hiukan kärjistyi siihen, että eräänä päivänä eteisen naulakkoon oli jäänyt Äipän liivi. No minä sitten kiskaisin sen alas ja jossin sen liivin uumenissa oli jotain kovaa, joka rutisi ja ratisi mukavasti, kun sitä pikkuisen maistelin...

Osoittautui, että se joku sattui olemaan Äipän digikamera ja äippä oli... no ehkä hivenen enemmän, kuin paljon tuohtunut tästä. Rehellisesti sanoen luulin, että nyt se talja juttu toteutuu ja ihan siinä paikassa.

Sen jälkeen äipän puheissa vilahteli hyvin paljon sellaisia juttuja, kuin "häkki" ja "pakko tuohon koiraan on joku tehota" ja "mitä minä teen väärin" ja sitten vielä lukematon määrä niitä sanoja, joita hän käyttää ollessaan Hyvin Vihainen.

Lopulta sitten katselimme Miskan kanssa eräänä päivänä, kun Äippä alkoi tyhjentää vaatekomeroa. Sieltä purettiin hyllyt pois ja tehtiin tilaa ja me tytöt uteliaana tietysti olimme mukana touhussa, tai minä ainakin. Sitten Äippä raahasi meidän petimme sinne! Hän laittoi maton lattialle, toi suuren kupillisen vettä ihan saman näköisessä kipossa, missä meidän omakin vesi on. Mikä kummallisinta, hän pyysi meitä sitten sinne komeroon.

No Miska meni tietysti heti ja minä seurailin perässä, vaikka ei oikein olisi huvittanut. Kun olimme molemmat komerossa, niin Äippä sulki oven. No minä ajattelin sitten, että enhän minä täällä aijo olla, hyppäsin ovea vasten ja painoin kahvaa, mutta se ei auennutkaan. Kuulimme vain, miten Äippä eteisessä veti takin päälle ja lähti jonnekin.

Me sitten Miskan kanssa olimme siellä kopissa. Siellä oli se meidän mukava peti, valot päällä, raikasta vettä ja Äippä oli meidän petiin laittanut vähän D.A.P. suihketta, jotta meillä olisi mahdollisimman hyvä olla.

Alussa olimme kopissa vain pikku hetken, sitten vähän pidemmän ajan. Iltaisin Äippä sulki eteisen ovet ja jätti komeron oven auki ja me nukuimme sitten siellä, omassa sängyssämme. Siellä oli myös meidän lelulaatikkomme ja luut.

Nyt "koppihoitoa" on takana 2 kuukautta. Minä en ole kokonaiseen kahteen kuukauteen tuhonnut yhtään mitään. Olen öisin kopissa Miskan kanssa ja silloin, jos Äippä lähtee pois kotoa. Päivisin kopin ovi on auki ja siellä me usein nukumme päiväunet.

Ennen tämän komeron meille sisustamista Äippä mietti myös, että ostaisi minulle Otten häkin, mutta kun sen suurin malli on vain 124 x 76 x 84 ja tuolla komerossa lattiapinta-alaa on kuitenkin 160 x 120 ja ylöspäin tilaa kattoon asti, niin hänestä se oli parempi vaihtoehto.

Kai sitä on pakko myöntää, että en ole enää niin hermostunut, kun jään "yksin" ja yötkin käytän lepäämiseen, enkä tavaroiden jyrsimiseen ja sekin on mukavaa, että Äippä ei enää kotiin tullessa ole vihainen, kun en ole tuhonnut mitään vaan tervehtii ja rapsuttelee ja höpöttelee meille. Kai me ollaan kaikki tyytyväisempiä nyt.

Ei kommentteja :